Erään maan possessioita – Tilbury

Kansanperinnekauhu, ns. folk horror, on parhaimmillaan, kun folkloren toistuvia kaavoja ja trooppeja hyödynnetään jonkin suuremman tai vakavamman ilmiön vinouttamiseksi. Tämänkertainen esimerkki tulee Islannista. Viðar Víkingssonin TV-elokuva Tilbury (1987) yhdistää paikallisen kansanperinteen kauhuelementtejä Islannin historiassa oleelliseen taitekohtaan. Tätä kautta elokuva rakentaa vajaassa tunnissa vertauskuvan, joka on selvä mutta riittävän kulmikas ruokkimaan mielikuvitusta.

Islantilainen sota

Brittijoukot miehittivät Islannin vuonna 1940 ”suojellakseen” sitä Saksalta, vaikka islantilaiset itse tahtoivat pitää kiinni neutraaliudestaan. Toisen maailmansodan ajan kestänyt miehitys – jossa tosin britit vaihtuivat matkalla jenkkeihin – oli toisaalta väkivallaton ja maan infrastruktuurille hyödyllinen vaihe, toisaalta yksiselitteinen invaasio itsenäiseen maahan. Liittoutuneiden armeijoiden läsnäololla oli kauaskantoisia vaikutuksia, ja lopputulos on sekava vyyhti kaiken sortin politiikkaa.

Niin oikeutettua kuin tällaisen spontaanin imperialismin kritiikki onkin, islantilaisten tapa kohdella vieraisiin sotilaisiin ihastuneita paikallisia naisia ei herätä sympatiaa. Islannissa ei käyty sekuntiakaan sotaa, mutta valloittajia vastustettaessa todelliseksi taistelukentäksi muodostui naiskeho: ”oman” ja ”vieraan” sekoittumisessa haiskahti petturuus, ja suhteisiin ajautuneet leimattiin huonoiksi naisiksi. Ei ole poikkeuksellista, että paikallisen miehisen hallinnon kesken syntyi pyrkimys pitää kiinni ”omaisuudestaan”. Tätähän on nähty ja nähdään ympäri maailman.

Vallattuja kehoja

Tilbury sijoittuu toisen maailmansodan alkupuolelle, vuoteen jolloin liittoutuneet ottivat Islannin haltuunsa. Brittisotilaiden läsnäolo Reykjavikissa on elettyä todellisuutta ja reaaliaikaisesti yhteiskuntaa muuttavaa. Se vaikuttaa paikalliseen ihmismieleen – ja mahdollisesti todellisuuteen. Elokuvan alussa nuori Auđun (Kristján Franklín Magnús) matkustaa maaseudulta kaupunkiin törmäten päistikkaa tähän uuteen aikakauteen. Tämä on, kiinnostavaa kyllä, käänteinen prosessi suhteessa tyypilliseen kansanperinnekauhuun: Reykjavikin modernissa ympäristössä päähenkilö kohtaa vastaavan toiseuden kuin minkä stadipellet yleensä maalle päätyessään.

Tätä modernia toiseutta edustavat pääasiassa englantilaiset, joiden palvelukseen Auđun päätyy, ja nuorelle islantilaiselle kauhua tuottaa varsinkin entisen heilan Gudrunin (Helga Bernhard) päätyminen miehittäjäupseerin kainaloon. Tai ainakin siltä vaikuttaa. Pahin uhka ei ole tuontitavaraa vaan periytyy Islannin vanhoista uskomuksista.

Tilberi, löyhästi suomalaisen paran kaltainen olento, on kansanuskossa naisten luoma ja ylläpitämä hirviö, jonka tarkoitus on varastaa toisten omaisuutta. Ulkomainen upseeri saattaa olla tilberi, jonka Gudrun on luonut. ”Tilberi” lausutaan elokuvassa englantilaisittain ”tilbury”.

Víkingsson ja alkuperäinen kirjoittaja Þórarins Eldjárnsin sitovat nämä osaset päteväksi nipuksi, jossa Reykjavik toimii monenlaisten possessioiden näyttämönä. Britit ovat vallanneet sekä maan että naiset, mutta paikallisen kansanperinteen keinoin pystytään hallitsemaan myös ulkomaisia kehoja. Auđuniin vertautuvat miehet tahtovat pitää ”itselleen kuuluvat” naiskehot hallussaan mutta samalla antaa oman kehonsa vieraan vallan sotavoimille. Naisten pyrkimykset saattavat olla täysin vastaavia mutta tehokkaampia. Ja muinainen taikuus pyrkii pitämään Islannin omanaan ottaen haltuun modernin ajan ilmiöitä ja haastaen kristillistä maailmankatsomusta. Ikiaikaiset rituaalit toteutuvat nykyaikaisissa tanssiaisissa, joissa paikalliset naiset ja sotilaat pariutuvat, vanha taikuus pääsee valloilleen, kauhu muuttuu näkyväksi ja houreiseksi.

Hirviöitä ulkoa ja sisältä

Historiallinen ja poliittinen epävakaus on keskeinen osa Tilburyn kauhutarinaa, joka ei ihannoi ketään. Hirviö on paikallinen mutta naamioituu tunkeilijaksi, poikkeamaksi normista. Tämä heijastanee vanhaa, tuttua ja ikävää ihmismielen tendenssiä karkottaa oma hirviömäisyys kääntämällä syyttävä sormi ulkopuoliseen. Islantilaiset ovat elokuvassa kaikkea muuta kuin uhreja. Edes naiset eivät ole alisteisia miehiselle omistushalulle vaan käyttävät sitä omiin tarkoitusperiinsä.

Tästä huolimatta sotakontekstia ja maan suvereniteetin loukkausta ei sivuuteta. Myös sota-aika on poikkeama, joka avaa uusia ovia vanhoille hirviöille. Tilburyn Reykjavik näyttää antimilitaristiselle valtiolle välähdyksen maasta, jossa sotilasvalta on vakio ja väärinkäytön väline. (Muistettakoon, ettei Islannilla ole, vieläkään, armeijaa.) Ei ole todennäköisesti kaukaa haettua alleviivata, että elokuva ilmestyi juuri 80-luvulla, kuumimpina Reagan-vuosina, jolloin USA:lla oli yhä merkittävästi asevoimia Islannissa. Monenlaiset vieraat uhat tuntuivat epäilemättä tulevan lähellä tämän ”miehityksen” kautta.

Mutta kyse ei ole vain ulkopuolisista voimista. Käänteentekevinä aikoina ruumiillistuvat yhtä lailla tutut, kielletyt ja kätketyt uhat, rakenteelliset ongelmat, kansanperinteen varjopuolet – ja tämä päti niin 1940- kuin 1980-luvullakin.