Vaarallinen lauantai: viisi varoitusta

Vietin vastikään yöksi venyneen illan perehtyen erilaisten eksploitatiivisten varoitus-, valistus- ja pelotteluelokuvien katsomiseen. Viiden elokuvan putki käsitteli modernin ajan vaaroja suunnasta jos toisesta.

 

1. vaara: Sex Madness (1938)

Illan ensimmäinen elokuva ilmestyi paljon tunnetumman Reefer Madnessin (1936) vanavedessä. Ganjabiksen sijaan Ameriikan Yhdysvaltoja uhkaa syfilis, ja, no, ainakin se on todellisempi uhka. Ylikierroksille lähdetään silti jo startissa. On aina lupaavaa, kun elokuva huutaa katsojalle alkuteksteissä: ”Humanity must be enlightened! Ignorance must be abolished! Young and old… rich and poor… THEY MUST BE TOLD!”

Alle tunnin kestävä tarina on odotetusti köykäinen. Hahmoja on nippu, eikä kukaan heistä tee tai sano mitään kiinnostavaa. Poliitikon poika saa osakseen tuon kuuluisan ”social diseasen”, muttei pysty kertomaan siitä isälleen. Toisaalla kunnollinen neitonen yrittää parantua vastentahtoisesti saadusta kupasta päästäkseen naimisiin. Sitten on vielä lesbopari, joka… jotain? Silittelevät toistensa käsivarsia, ja se kai liittyy syfiliksen leviämiseen jotenkin.

Tällainen valistusprojekti on varmaan ainoa konteksti, jossa seksiä sai Haysin koodin aikaan käsitellä. Silti tiettävästi tästäkin leikattiin pois kohtia jossain paikoissa: esimerkiksi kotibileet, joissa useat naimattomat nuoret parit hiippailivat omiin oloihinsa käsi kädessä. Hyvä vain, en tiedä kuinka itse enää tokenen näin graafisista kuvista.

Ainoa hyvä pointti elokuvassa on se, että suuri vaara sairastuneille ovat myös huijarilääkärit. Kunnollinen neitonen tartuttaa lopussa taudin lapseensa ja mieheensä, mutta ei välinpitämättömyyttään vaan koska uskoi konitohtorin ihmetroppiin. Rivien välissä tässä siis sanotaan, että kun julkisuuteen nousee hätätilanteita ja moraalipaniikkeja, jostain ilmestyy aina helppoheikkejä hyötymään tilanteesta. Niitä tämän elokuvan tekijätkin olivat.

Ensisijainen vaara: seksi
Ratkaisu: avioliitto miehen ja naisen välillä

Vaaran aste: ⚠️⚠️ (2/5)
(+1 koska syfilis on totta)

 

2. vaara: The Beat Generation (1959)

Nyt varoituselokuvan rajat venyvät, ja saattaapi olla, että noirahtava The Beat Generation oli myös illan ainoa ”oikea” elokuva. Hämmentävä tapaus on kylläkin kyseessä: ensimetreillä olin aivan valmis ivaamaan tätä 50-luvun vasta-vastakulttuuridekkaria, mutta nopeasti selviää, että tähänhän sisältyy kaksi perin hyvää käsikirjoitusta. Niillä ei vain ole juuri tekemistä toistensa kanssa.

Yksi Beat Generation on kömpelö satiiri, jossa vanha ukko huutaa pilville: beatnikit ovat lapsenmielisiä ja vastuuttomia hörhöjä, jotka sanovat koko ajan ”cat”, ”dig”, ”swing”, ”square” ja lopussa usein ”hootenanny”. Alussa esitetyn beat-runon on kirjoittanut joku, joka ei ole ikinä lukenut yhtään beat-runoa. Jopa Louis Armstrong on tuotu paikalle vittuilemaan beateille. Representaatio on tosi outo (kiehtova), vaikka peruspiirteet eivät juuri eroa vuosikymmentä myöhemmin hippejä pilkatessa.

Toinen Beat Generation on perkeleen nihkeä rikosleffa sarjaraiskaajasta, joka manipuloi huuhaa-ympäristöään omaksumalla beat-identiteetin silloin, kun se häntä hyödyttää. Tätä jäbää jahtaa poliisi, joka on – kuten elokuva usein osoittaa – lähes yhtä paha misogynisti: hän ei usko naisia oikeiksi uhreiksi ja välittää tapauksesta oikeastaan vain, koska hänen vaimonsa on yksi heistä.

Näitä kahta maailmaa ei kyetä ikinä sovittamaan toisiinsa, ja hankalaa se olisikin. Lopputuloksena paitsi tunnelma myös poliittinen sanoma jää hämäräksi. Nuoret ovat pilalla, mutta myös miehet ovat pilalla, tarvitaan lakia ja järjestystä, mutta lakikaan ei auta, koska naisetkin saattavat olla pilalla, mutta silti heitä pitäisi kuunnella, paitsi että abortti on murha.

Ongelma tiivistynee julisteessa, jossa luvataan ”weird ’way-out’ world”, vaikka kyseessä on tosiaan raiskaajan metsästys. Ja elokuvan nimessä, jossa puhutaan kokonaisesta sukupolvesta siinä missä keskiössä on yksi moraaliton, väkivaltainen teeskentelijä.

Joka tapauksessa tässä on paljon hyvää. Haluaisin nähdä sen leffan, joka oli pelkkä aivan kuutamolla kirjoitettu komedia siitä, kuinka nuorisokulttuuria ei voi tajuta. Tai sen noir-leffan, joka pureutui lain rajat ylittäviin väkivaltarakenteisiin sankarikyttää säälimättä. Nyt näin molemmat kuin jonain hiton stereokuvana.

Ensisijaiset vaarat: kapina, misogynia
Ratkaisut: poliisi, misogynia

Vaaran aste: ❓ (?/5)

 

3. vaara: Blonde on a Bum Trip (1968)

Yön laskeuduttua etenemme 60-luvulle, orgioiden täytteisille opiskelijakampuksille ja kunnon luokattomaan eksploitaatioon! Tällä kertaa nuori opiskelijaneiti väärinkäyttää kemistin koulutustaan tehdäkseen hampuusiystävilleen huumeita (eli LSD:tä). Tästä seuraa mahdollisesti murha, joka on se ”bum trip”. Jonnekin sinne päin jotenkin tehty B-elokuva sisältää lähinnä kotikutoista, heiluvaa mustavalkokuvaa rappiollisista bileistä, jotka näyttävät kuitenkin ihan nastoilta.

Blonde ei tietenkään ole peräisin moraalipoliisien tai jonkun ministeriön työpöydältä. LSD on lähinnä tekosyy esittää pitkiä ja hömelöitä seksikohtauksia sekä musiikkinumeroita (enimmäkseen yhtä aikaa), joita on aivan liikaa. Musiikki on myös kohtuuttomissa määrin parempaa kuin syytä olisi, produktion tason huomioiden, ja ainakin yksi biisi – Put the Clock Back on the Wall – piti kuunnella uudestaan nyt jälkikäteen. Siitäkin huolimatta, että se soi tunnin pituisessa elokuvassa kolme kertaa kokonaan.

Huvittavasti teoksesta paistaa sellainen hihittelevä tirkistelyn maku – että tällaista sitä touhutaan siellä keskiluokasta kaukana – mutta oikeasti elokuva on suunnattu tyypeille, jotka ovat aivan yhtä paatuneita ja epäilemättä jo osa samaa kyseenalaista piiriä. Eivät he muuten jotain todella halpaa tissien töllöttämistä katsoisi. Nautin lisäksi aina tällaisesta 60-luvun kuvamateriaalista, joten kokemus ei ole suinkaan kurjimmasta päästä. Muuten viihdearvo jää vähiin, ja varsinkin Roger Cormanin The Trip (1967) on taiteellisesti paljon kunnianhimoisempi.

Loppuratkaisuna selviää – jos selviää – että oletettu murha saattoi olla vain osa blondin trippiä, ja ehkä kaikki muukin. Suurin vaara on siis todellisuudentajun katoaminen, mutta kun koko elokuva on lähtökohtaisesti niin subjektiivinen, niin jää ”so what” -fiilis. Jos yhteiskunta ei syyllistäisi huumeiden käytöstä, ehkä päähenkilömmekään ei olisi hallusinoinut poliiseja.

Ensisijainen vaara: huumeet
Ratkaisu: en tiedä

Vaaran aste: ⚠️ (1/5)
(vaara ehkä kuviteltu)

 

4. vaara: Satan’s Children (1975)

1970-luvulla ja keskiyön lähestyessä meininki kääntyy entistä mauttomammaksi. Floridan suolta löytyy eräänlainen Mansonin perhe, joka ottaa hoiviinsa kodistaan karanneen pojan, jolle ryhmä homomiehiä on tehnyt seksuaalista väkivaltaa. Mutta kultistitkaan eivät kohtele poikaa hyvin, vaan hän joutuu pakenemaan heitä henkensä edestä rämeille. Kunnes koston aika koittaa.

Varsin laaduton elokuva, joka on paitsi homofobisuudessaan eltaantunut myös visioissaan lattea: ainoa kiinnostava puoli olisi voinut olla kultin kreisillä estetiikalla revittely, mutta tämä jengi asustaa geneerisessä omakotitalossa ja on ritualististen romppeiden väkertelyssä aloittelijatasoa. Kultin filosofiakin – josta sen johtaja paasaa kauemmin kuin tarvis – on jotenkin jähmeän virkamiesmäistä.

Valitsemansa näkökulman osalta ug-roskaelokuvan arkkityyppinen ilmentymä, mutta jotenkin todella matalaenerginen tapaus silloinkin, kun räjähtää. Ja siihen päälle tämä on liian ilkeä ja nihilistinen tarjotakseen edes epäkorrekteja tyrskähdyksiä. Vesimiehen aika oli totisesti ohi, kun tämä ilmestyi.

Ensisijaiset vaarat: huonot perhesuhteet, homous, saatananpalvonta
Ratkaisu: kosto

Vaaran aste: ⚠️⚠️⚠️⚠️ (4/5)
(seurauksena rituaalimurhia)

 

5. vaara: The Burning Hell (1974)

Grande finale! Tämä hysteerinen kristusploitaatio on ollut tarkoitus katsoa jo kauan, onhan se jatkoa halpismaakari Ron Ormondin ja saarnamies Estus W. Pirklen mestariteokselle If Footmen Tire You, What Will Horses Do? Mutta nyt keskiössä ei ole kuvitteellisen kommunismin vaan kuvitteellisen helvetin pelko.

Sosiopaattinen Pirkle tuijottaa suoraan kuolemattomaan sieluun saarnatessaan kadotuksesta sekä seurakunnalleen että katsojalle. Yksikään sana ikuisesta vaikerruksesta, käristävistä lieskoista ja tulikivestä ei ole vertauskuvallinen, sen hän tekee selväksi. Olen seurannut monia ns. karismaattisia saarnaajia, ja karisma jos jokin Pirkleltä puuttuu täysin. Tilalla on pelkkää kliinistä, jääkylmää intensiteettiä sekä horjumatonta Tietoa – kuin harhaisimmalla insinöörillä.

Saarnamiehen kuumottavien lähikuvien ohella Ormond vie kameran pätsiin. Silloin B-elokuvien marinoima ohjaaja pääsee revittelemään överillä kuvastolla: on mutaa, matoja, ihmisparkoja kitumassa ja riuhtomassa. Tämä oli sitä aikaa, kun kristillinen nationalismi tähtäsi propagandassaan vielä kauhuun ja ihmeeseen eikä johonkin banaalin tekoälyliejun mahdollistamaan ”näkyvyyteen”. En nyt sano, että hyviä aikoja, mutta viihteellisempiä ainakin.

Kolmas ja tylsin osa elokuvaa ovat tiettyjen Raamatun kohtausten uusinnat. Niiden vuoksi tämä ei ehkä ole ihan yhtä kovaa ajo kuin If Footmen, mutta tätä edeltäneen, jotenkin selkärangattoman Satan’s Childrenin jälkeen sentään (pelottavan) vakaumuksellista julistusta. Estukselle toivon parempaa jälkielämää kuin hän vihollisilleen.

Ensisijainen vaara: kadotus
Ratkaisut: katumus, fundamentalismi

Vaaran aste: ⚠️⚠️⚠️⚠️⚠️ (5/5)
(sielu kyseessä)