Tervetuloa, ole kuin poissa kotoasi!

Elävät kummat -blogi on seurausta siitä, että käytän runsaasti aikaa elokuvien ajattelemiseen. Ajattelu on kuitenkin usein rakenteetonta ja häilyvää. Tunnetusti paras tapa saada selville, mitä jostakin asiasta oikeasti ajattelee, on kirjoittaa se ylös. Niinpä sivuston tehtävä on ottaa selvää siitä, mitä minä ajattelen – ensisijaisesti siitä, mitä kutsutaan ”kummaksi” fiktioksi.

Toisaalla kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja tutkin apokalyptismia, salaliittoajattelua ja laajemmin ns. vaihtoehtouskomuksia (tai vaihtoehtotietoa). Näitä ilmiöitä ei tietenkään voi irroittaa populaarikulttuurista, tai populaarikulttuuria niistä. Mutta elokuvan erikoisimmat ilmenemismuodot ansaitsevat silti oman alustansa, joka mahdollistaa vapaan muodon ja spontaanit tutkimusmatkat. Matka suuntautuu pois kotoa, vieraisiin audiovisuaalisiin ympäristöihin. (Artikkelin kuva on Guy Maddinin The Forbidden Roomista, jossa saarelta näyttäviä aivoja pommitetaan tosissaan. Se on hyvä vertauskuva sille, mitä tarinoissa rakastan.)

Katson uutta ja vanhaa kuvaa maapallon joka kolkasta. Keskityn katsojaa haastavaan, epätaloudelliseen, kulttuurisesti marginaaliseen ja tarinankerronnan sääntöjä kiusoittelevaan fiktioon, mutta joskus myös ”tärkeään”, historiallisesti merkittävään ja huomiota herättävään elokuvaan. Eksploitatiivinen roska ja arveluttava propaganda ovat minulle nykyään yhtä relevanttia kuin vaikkapa feministiset teemat tai vähemmistöjen kokemukset kantaaottavissa elokuvassa. En elä vain omien arvojeni keskellä, vaikka pidänkin niistä kiinni, ja siksi etsin sanottavaa kaikesta mitä on tehty – myös häiritsevien maailmankuvien piirissä.

Huonolla ja hyvällä on molemmilla sijansa kaanonissa. Epäonnistuminen voi paljastaa jotain oleellista ja opettaa enemmän kuin onnistuminen. Tekotaide on tärkeää, mutta myös tekoviihde (jota nykyään riittää) kertoo meille tarinallisuuden lainalaisuuksista. En vieläkään katsoisi Avataria vaikka minulle maksettaisiin siitä, eikä elämäni ole tarpeeksi pitkä hyperkapitalistisen tehokkaasti laajentuvaa Marvel-universumia varten. Toisaalta teen mitä lystään. Ehkä jonain päivänä saan kaukaa tulevaisuudesta viestin, jossa kerrotaan, että elämäni on sittenkin tarpeeksi pitkä Marvel-universumia varten. Tai ehkä jonain päivänä kirjoitan helvetti vieköön kirjan Avatarin käänteentekevyydestä ja lunastan vihdoin James Cameronin lähettämän šekin.

Mutta en tänään. Työmaa on tarpeeksi laaja muutenkin; oikeastaan se ei valmistu koskaan. Aina löytyy lisää jotakin, mikä asettaa aiemmin sanotun naurettavaksi. Tästä eteenpäinkin kaikki kirjoitus on tulkittava väliaikaiseksi, muotoaan muuttavaksi, kolmasti kiellettäväksi – mutta silti omassa hetkessään hyödylliseksi, toivon. Kirjaamattomia ajatuksia sitkeämmäksi.

Projektin agenda tiivistyy jo vuosia sitten ensi kertaa hahmottelemaani kuvaukseen:

Elävät kummat on matka elokuvataiteen epävakaille rajaseuduille: kultti-, indie-, taide- ja genre-elokuviin, film noiriin, hauntologiaan, surrealismiin ja jälkisurrealismiin, fantasiaan ja folkloreen, kauhuun ja science fictioniin, vastavirtaan ja feministiseen elokuvaan, ihmeeseen ja nihilismiin, friikkiin historiaan ja moderniin paranoiaan, kerronnalliseen anarkiaan ja esteettiseen megalomaniaan. Taustalla piileskelevät myytit ja rituaalit osana myös nykymaailman elävää, muuttuvaa, notkistuvaa ja nyrjähtelevää kulttuuria.

Jos tämä kuulostaa epämääräiseltä, se johtuu siitä, että tämä on epämääräistä. Mutta vuosien varrella olen kerännyt päähäni paljon kirjoitettavaa, joka tähtää leikillisyyteen enemmän kuin akateemiseen briljeeraukseen tai jokapäiväiseen kliseisyyteen. Akateemista briljeerausta ei luultavasti voi kuitenkaan täysin välttää. Pinnallisen ja korkealentoisen törmäyttäminen kun on yleensä nimenomaan leikillistä ja hyödyllistä.

Osa kirjoituksesta on jotain mitä en usko kenenkään kirjoittaneen aiemmin, eikä tämä mielestäni ole erityisen pöyhkeä väite. Oikeastaan on terveellisempää väittää, että meiltä kaikilta – jokaiselta, joka on kulkenut tietään harrasteidensa villissä maailmassa, mitä harrasteet ovatkaan – löytyisi jotakin sellaista sanottavaa, mitä muut eivät ole aiemmin sanoneet. Ovathan matkat pitkälti yksityisiä ja elämäntarinat vaihtelevia – ja jokainen vilkaisu matriisiin hieman erilainen, jokainen kokonaiskuva elokuvataiteesta jotenkin poikkeava.

Kirjoitus on kartoitusta, ja oudoilta mailta löytyy paljon kartoitettavaa. Ymmärryksen laajentaminen entisestään on oikeastaan ideaali – ja erikoisuudentavoittelu nähdäkseni jotain, mitä pitäisi ihailla ennemmin kuin paheksua. Kummastellaan, siis.