Ostoskeskuksia ja pesäpallomailoja – elävien kuolleiden kulttuuriperintö

Mitä zombeilla on sanottavana kulttuuriperinnöstä ja sen spekulatiivisista väännöksistä? Paljonkin, jos mietimme asiaa hirviöteoreettisen kulttuurintutkimuksen suunnalta. Hirviöt ovat aina vallitsevien olojen ja ajatusten peili: kuten kirjallisuudentutkija Susan Stewart on todennut, hirviöt eivät ole niinkään luonnonoikkuja kuin kulttuurinoikkuja.

Mietitään siis, mitä zombi kertoo suhteestamme menneisyyteen ja perinteiden jatkuvuuteen. Millaisen muutoksen zombiepidemia saa maailmassa aikaan? Sen lisäksi, että ruokakulttuurin saralla italialainen keittiö jää kakkoseksi ihmisaivojen noustessa uuteen arvoon.

 

Vääristynyt järjestys

Zombien kammottavuus pohjaa traagisuuteen. Ne kuuluvat siihen hirviöiden kategoriaan, jossa yhtäläisyydet ihmisiin ovat huomattavia. Zombi voi olla vieläpä tuttu, joka on muuttunut mieleltään ja keholtaan pelottavan vieraaksi. Kun selviytyjät tuijottavat toisten ihmisten, pahimmassa tapauksessa rakkaimpiensa, vihamielisiä ruumiita, he näkevät arkisen ja turvallisen menneisyytensä vääristyneen. Ja sitten tuo menneisyys täytyy posauttaa haulikolla palasiksi.

Zombit ovat olentoja, joilla on ihmisen ulkomuoto mutta joilta puuttuu ihmiselle tyypillinen moraali. Samalla ovat hävinneet yhteiskunnan sopimuksiin pohjaavat tavat ja säännöt. Eloonjääneet saattavat kuitenkin vääristyä zombiepidemian lakipisteessä kuolleitakin pahemmin. Alkaa juonittelu, kamppailu vallasta ja resursseista. Elävien kääntyminen toisiaan vastaan on kaikista pahinta – zombit ovat sentään syyntakeettomia. Elävillä taas pitäisi yhä olla ainakin fysiologisesti kyky empatiaan ja moraaliin, mutta nyt hekään eivät enää noudata samaa yhteiskuntajärjestystä kuin ennen. Haisevat vain vähemmän mädältä kuin zombit.

Zombitarina houkuttelee mietiskelemään sitä, miten elävät käsittelevät menneisyyttään ja mistä he haluavat pitää kiinni keskellä muutosta. Eräät nojaavat uskonnollisiin perinteisiin, toisia ohjaavat yhä menneen maailman ideologiat. Mutta onko arvoilla ja tavoilla enää samaa merkitystä kuin ennen? Mitkä omaksumansa ajatukset hahmot ovat valmiit uhraamaan uudessa maailmassa?

Nämä kysymykset ovat tyypillisiä monille postapokalyptisille selviytymistarinoille. Mutta zombiepidemiassa perinteinen yhteiskunta yksilöineen on vieläkin olemassa, miltei ehjänä, kaikkialla ympärillä. Se vain ei noudata entisiä sääntöjä – vaan käy kimppuun. Zombit eivät anna meidän unohtaa, mitä ennen oli.

 

Uusi infrastruktuuri

Valtaosa zombielokuvista sijoittuu maapallolle. Syy on yksinkertainen: oleellinen osa kuolleiden valtaannousua on se, että ympäristön on oltava katsojalle jokapäiväinen. Zombit ovat tässä mielessä hyvin henkilökohtaisia hirviöitä. Uudempi Dawn of the Dead (2004) alkaa mahdollisimman arkisesta ympäristöstä: nukkumalähiöstä, Pohjois-Amerikan turvallisimmasta paikasta. Tulevaisuus käy jenkkien kimppuun vieläpä talon rauhallisimmassa paikassa eli makuuhuoneessa. Se hyökkää aamulla, lapsen ruumiissa, ja talo sekä heti perään koko lähiö menettävät hetkessä vanhat roolinsa.

Koti ei ole läheskään ainoa paikka, joka muuttuu. Oikeastaan kaikista rakennuksista tulee silmänräpäyksessä selviytymisen välineitä. Julkisten tilojen alkuperäisten tarkoitusten ohella katoavat kulttuurihistorialliset merkitykset. Estetiikalla ja arkkitehtonisilla ratkaisuilla voi heittää vesilintua, jos ne eivät takaa suojaa. Taidemuseon taulut ovat hyödyttömiä taistelussa epäkuolleita vastaan, ja huvimaja on huono paikka piiloutua.

Uudessa maailmassa vain käytännöllisyydellä on väliä. Tämä tarjoaa haasteen kirjoittajalle: Miten katsoa tuttuja paikkoja raa’an selviytymisen näkökulmasta? Voisiko huvimaja kuitenkin yllättää jotenkin?

Tilat voivat zombien lailla kertoa luovasti jotain ajasta ennen epidemiaa. Tunnetuin esimerkki periytyy alkuperäisestä George A. Romeron Kuolleiden aamunkoitosta (1978): selviytyjät linnoittautuvat ostoskeskukseen, jonka ovia mielettömät epäkuolleet hakkaavat kuin kuluttajalaumat Black Friday -aamuna. Ostoskeskuksen mielikuvat ja alkuperäinen funktio ovat yhä esillä mutta kriittisesti kieroutettuina.

Perinteiden jatkumoiden osoitus onkin eräs keino kommentoida nykyhetkeä. Mainittakoon esimerkkinä myös norjalainen Død snø (2009), jonka ainoa hyödyllinen idea on se, kuinka lumesta nousevat natsizombit edustavat Norjan epätoivottua historiaa. Toisen maailmansodan aikainen miehitys on jäänyt elämään (kuolleena!) maan kulttuuriperintöön.

Ympäristön muutokset voivat olla hienovaraisiakin. Jo Romeron ikoninen Elävien kuolleiden yö (1968) osoitti, että zombiepidemian alkaessa hautausmaalla vierailu on epäsuotuisaa. Hautausmaa on kulttuurissamme positiivinen tapa muistaa mennyttä: rajattu tila, jossa ollaan turvallisessa yhteydessä kuolleisiin. Turvallisuus kuitenkin kaikkoaa, kun kädet kohoavat maasta mullan läpi – vainaja ei ole enää läsnä vain risteinä ja kivinä. Hautausmaa on epäonnistunut tavoitteessaan rajata kuolema pois arjesta.

Zombit, kuten muutkin vakiintuneet hirviöt, sallivat toki myös ilottelun ja humorististen rinnastusten luomisen. Esimerkiksi Zombielandissa (2009) oleellinen taistelu epäkuolleita vastaan sijoittuu huvipuistoon, mikä alleviivaa kauhun ja komedian suhdetta. Hienoin esimerkki lienee silti nyt ja aina Shaun of the Deadin (2004) kantakapakka, jonka suojiin päähenkilöt pakonomaisesti pyrkivät. Tämä rakennus sekä säilyttää vanhan tunneperäisen merkityksensä että saa uuden arvon selviytymiskeinona.

 

Esineiden muodonmuutos

Käytännöllisyyden nouseminen yli kaiken näkyy rakennusten lisäksi myös arjen tarvikkeiden ja työkalujen kohdalla. Zombielokuvien kliseisimmät aseet eivät ole alkuperäiseltä käyttötarkoitukseltaan taistelua varten tehtyjä. Niiden käyttötarve kuitenkin muuttuu tai laajenee, kun kuolleet heräävät. Moottorisahat ja kirveet ovat tarinan alussa pikemminkin tavaroita, joita ihmisiltä oletetaan löytyvän kodeistaan, erityisesti maaseudulla. Haulikkokin merkitsee useammin metsästystä kuin eloonjäämistaistelua. Eräät seudut, elämäntavat ja ammattikunnat ovat valmiiksi paremmin varusteltuja mullistukseen.

Toiset esineet ovat tavanomaisempia mutta silti kulttuuriinsa sidottuja. Kaupunkilaisiltakin voi löytyä esimerkiksi pesäpallomaila, joka nousee keskeiseen rooliin sympaattisessa indiekauhussa The Batteryssa (2012). Tässäkään tapauksessa pesäpallomaila ei menetä tyystin merkitystään pelivälineenä. The Batteryssa peli ja selviytyminen pikemminkin muuttuvat omaperäisesti yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Zombifiktiossa esiintyvien esineiden valinnassa on varmasti kyse myös pyrkimyksestä realismiin – konekivääreitähän ei loju joka paikassa. Kauhuelokuvilla on lisäksi taipumusta käyttää mitä erikoisempia esineitä aseina yleisön viihdyttämiseksi. Tästä huolimatta kyse on jälleen menneisyyden muodonmuutoksesta, esineiden pimeän puolen esiintulosta.

 

Lopuksi

Voisi siis kuvitella, että kulttuuriperintö on maailman romahtamisen hetkellä vähäpätöinen seikka. Vain nykyhetkellä ja tulevaisuudella on väliä, ja menneisyys on kurja asia: kuolleet jahtaavat eläviä, taakse ei kannata katsoa, aiempi elämämme oli turhaa ja kiintyminen yhtään mihinkään koituu tuhoksi.

Silti minusta vaikuttaa siltä, että tuhon hetkelläkin alkuperät ovat sitkeitä: Kanssaihmisiin yhdistetään yhä muistoja ja tunteita. Rakennukset paljastavat muodollaan ja sisällöllään vanhat tarkoitusperänsä. Vaikka esineitä käytettäisiin vain selviytymistarkoituksiin, käyttäjä tarvitsee taitoa ja asiantuntemusta kuten ennenkin. Ja ehkä joku yrittää selviytyä vain voidakseen nähdä vielä kauneutta.

Perinteet ja merkitykset osaavat siis olla itsepäisiä. Ihminen kaipaa jotain tarkoitusta elää (mutta mitä?). Lisäksi hahmot saattavat olla kiinnostavimpia pitäessään kiinni jostakin ”turhasta” (mutta mistä?). Selviytyminen voi riippua siitä, kuinka paljon ymmärtää entisestä maailmasta.

Ehkä paras tapa toimia on Shaun of the Deadin sankarien lailla. Menneisyyteen itsepäisesti tarraaminen on heille ainoa työkalu, vaikka menneisyys miten vääristyisi. Tavallinen elämä jatkuu, jos onnistuu ympäröimään itsensä sillä, mikä on tuttua, turvallista ja vaalimisen arvoista. Tämä ajatus edustaa uskoa siihen, että äärimmäistenkin muutosten keskellä jotkin merkitykset voivat säilyä muuttumattomina.

Zombi saattoi silti juuri särkeä ikkunan takanasi.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Kosmoskynä-lehden numerossa 2-3/2024 Kummien kuvien kolumni -sarjassa.