The Blob -trilogia, eli kuinka lakkasin pelkäämästä ulkoavaruutta ja aloin pelätä valtiota

Uudelleentulkintoja ja jatko-osia kirotaan usein ja syystä. Tarinankertojalle niistä voi olla kuitenkin hyötyä. Eri versioita vertaamalla näkee tarinan muotoutuvan yksityiskohtiensa kautta. Se on käsikirjoittajien käsissä sulaa vahaa tai silkkaa hyytelöä.

Tällaista harjoitetta varten kannattaa valita yksinkertaisin mahdollinen kaava. Sellainen on esimerkiksi The Blob -trilogia. The Blob (1958), Beware! The Blob (1972) ja The Blob (1988) havainnollistavat positiivisessa mielessä sitä, kuinka yksi pöhkö idea kerrotaan erilaisin vivahtein ja omaa aikaansa taitavasti peilaten. Parasta on se, että peilaus saattaa olla tahatonta.

The Blob eli ”Valuva kuolema” on aina sama tarina. Amerikkalaiseen pikkukylään hyökkää ihmisiä itseensä sulauttava, aina vain suuremmaksi kasvava lima. Silminnäkijät yrittävät varoittaa valuvasta kuolemasta, mutta virkavalta ei usko heitä. Lopulta hirviö tuhotaan tai ainakin pysäytetään.

Millaisin tavoin tämä konstailematon ja joka elokuvassa hieman tylsäksi käyvä rakenne saattaa taipua moneen? Miten variaatio ilmenee? Ja vielä kulttuurintutkimuksellisesti täytyy kysyä: mistä erot kertovat?

 

Sukupolvien välinen kuilu

1950-luvun lopun Blob kuuluu ilmiselvästi aikakauden tieteiskauhuelokuvien runsaslukuiseen katraaseen. Idea avaruushirviöstä ammentaa UFO-havaintojen kymmenvuotisesta buumista ja vielä iäkkäämmistä creature featureista.

Kiinnostavinta ensimmäisessä Blobissa on sen selkeä asettuminen teinivinkkeliin. Siinä missä tyypillisin sankari vastaavissa elokuvissa oli aiemmin tieteilijä, toimittaja tai sotilas, tämän uuden hirviökauhun keskeisimmillä hahmoilla ei ole vielä juuri mitään meriittejä yhteiskunnassa. He vasta aloittelevat vapaata elämää. Elokuvan kohderyhmää ovat sukukypsyyden juuri saavuttavat boomerit.

Näkökulma on tämän mukainen. Vielä ei voi puhua 60-luvun kapinallisuudesta, mutta juonen keskeinen liikevoima syntyy siitä, etteivät aikuiset, varsinkaan virkavallan edustajat, ymmärrä nuorten huolia tai ajatusmaailmaa. Tieteilijät eivät ole paikalla keksimässä keinoa hirviön voittamiseksi, vaan lopulta vaaditaan nuorten kekseliäisyyttä. Sukupolvien välinen kuilu toimii kauhun ja draaman mahdollistajana. Muuten rakas Valuva kuolemamme ei olisi ehtinyt valua kovin kauas.

Vastakohdaksi näille ihmisten muodostamille jännitteille asettuu ruudulla harvoin nähtävä Blob. Se on täysin persoonaton möykky, jonka massasta ei ikinä erotu minkäänlaisia tasoja. Elokuvalle nimen antava hirviö vaikuttaa lähinnä taka-alalla tai näkyy koloista pursuavana töhnänä. Tarinankerronnan saralla on harvoin pystytty kuvittelemaan näin vähäpiirteistä hahmoa.

 

Valuva vitsi

1970-luvun Beware! The Blobilla menee lujaa, ja katsoja voi vain nauraa tai huokailla. Ensisijaisesti kyseessä on pikemminkin sarja sketsejä kuin juonella varustettu kauhuelokuva. Kohtauksissa esitellään vuoron perää jonkinlainen koomisesti liioiteltu hahmo, ja jokaisen sketsin päätteeksi Blob hyllyy paikalle syömään kaikki. Välillä teinihahmojen pyrinnöt etenevät yksiulotteisen toisteisesti.

Neljäntoista vuoden aikana tapahtunut yhteiskunnallinen muutos näkyy. Nuorisoa ei vieläkään uskota ajoissa eivätkä pollarit ole kovin hyödyllisiä, mutta nyt etualan hirviön uhreina saavat olla Yhdysvaltain mustat, hipit, juopot ja kommunistit. Erityisen sympaattinen kuvaus heistä tämä ei ole, sillä he ovat sketsien keskeinen kohde. Tälle vuosikymmenelle tultaessa idyllinen pikkukylä on kuitenkin monimuotoistunut.

Jaksotus ja päämäärättömät tilanteet tekevät toisesta Blobista ensimmäistä typerämmän mutta myös viihdyttävämmän. Tutun käsikirjoituksen ensimmäinen uhri on ollut vakavuus. Valuva kuolema saa ihmiset yhä kirkumaan, mutta scifikauhu ei ole enää yhtä uskottavaa tai vakavasti otettavaa. Muutos kohti genreleikittelyä ja ujoa postmodernismia on jo havaittavissa.

Temaattisesti tähän leikkiin sisältyy varsinkin television rooli tarinankerronnan avaimena. Elokuvan alussa kirjaimellisesti katsotaan ensimmäistä Blobia, ja lopussa hirviön voitosta ylpeilevä poliisi pitää puheen nimenomaan paikalla olevalle kameralle. Ja eivätkö sketsihahmot yksittäisine kohtauksineen muistuta myös ajan huumoriohjelmia?

Joka tapauksessa Beware! The Blob on niin sekava elokuva, ettei lopputulosta voi selittää kuin huumausaineilla.

 

Järjestelmä tulee ja syö!

Kun pääsemme 1980-luvun lopun Blobiin, suhde auktoriteetteihin on kokenut mullistuksen. 50-luvun väärinymmärretyt nuoret ovat kasvaneet 80-luvun häikäilemättömiksi agenteiksi ja tieteilijöiksi, joita päähenkilöt joutuvat pelkäämään yhtä paljon kuin itse Blobia. Tavallaan pelko on päässyt jakautumaan kuin mitoosissa. Yhdysvalloissa populaarikulttuuria tasaista tahtia vallanneen paranoidin järjestelmävastaisuuden vuoksi Blobista löytyy jo kaksi yksilöä suurempaa uhkaa – avaruusmönjä ja liittovaltio. Ei mene kauaakaan ennen kuin pelko ilmenee Salaiset kansiot -sarjana.

Kasari-Blob ei kerro enää ikäpolvesta, joka ei usko nuoria, vaan järjestelmästä, joka yrittää aktiivisesti vaientaa tai viime kädessä tuhota heidät. Tämä epäluuloinen ja pessimistinen lähestymistapa luo toisista ihmisistä Blobia moniulotteisemman vihollisen. Väkivaltainen armeija ja moraaliton tiede ovat silti omanlaisensa ”Valuva kuolema”, joka on sulauttanut muuten kunnollisia ihmisiä osaksi itseään. On syytä kysyä: miksi organisaatiot ovat aina niin pelottavia?

Samalla kun viimeisin Blob nostaa panoksia ihmishahmojen saralla, hirviö saa ainakin visuaalisesti persoonallisen ulkomuodon. Olento valtaa kylän eri tiloja uskottavasti ja pysäyttämättömän oloisesti eikä säily koostumukseltaan selvärajaisena. Se edustaa trilogiassa ensimmäistä kertaa aitoa, inhottavaa kehokauhua. Kehokauhukin henkii omalla tavallaan kulttuurista vainoharhaa: sen puitteissa ulkomuoto voi aina pettää. (Samansuuntaisen muodonmuutoksen alkuperäisen ja uudelleentulkinnan välillä koki muuten The Thing, 1951 ja 1982.)

Kolmas Blob on entistä enemmän suurelle yleisölle suunnattua viihdescifiä mutta ottaa itsensä vakavasti, ehkä aiempia vakavammin. Hahmot kokevat kovia. Vaikka rakenne on ennallaan, jännite ei synny nyt ihmisten välisistä väärinymmärryksistä vaan tarinoille tyypillisistä aidoista ”pahiksista” ja siitä, ettei toisia voi varmasti tuntea. Vaara piilee lähellä, jos ei sisällämme niin ympärillämme.

 

Mihin muotoon kauhu asettuu?

Kauhu taipuu moneen muotoon eri genrejä kohti kurottaessaan. Se voi ilmetä avaruus- ja tieteispainotteisena nuorisoelokuvana, jolloin tärkeää on samastuttavuus ja jonkin epätodellisen elämänmuodon esittely. Toinen vaihtoehto on itsetietoisesti virnuileva yritys kuvata yhteiskunnan eri kerroksia vaikka lekkeriksi lyöden. Kolmanneksi saatetaan kommentoida kyynisesti nykyhetkeä ja alistaa hahmot sekä inhimillisten että epäinhimillisten voimien ikeeseen. Blob on aina möykky, mutta se mahdollistaa erilaiset tunteet ja kannanotot.

Elokuvasarja on joka tapauksessa käynyt läpi hienovaraisia muutoksia jähmeän kaavansa puitteissa. Erot syntyvät toki vaihtuvien tekijöiden painotuksista mutta myös ajalle oleellisten teemojen läpitunkevuudesta. Tarinankertoja tekee aina valintoja ajan hengen puitteissa. Genren vaihtaminen on valinta. Aiemman teeman kääntäminen päälaelleen on valinta. Katsominen taaksepäin ja vanhemman materiaalin imitointi on valinta.

Viime kädessä tarinankertoja on aikansa sanoittaja tai vanki, kumpi nyt ikinä milloinkin tuntuu mielialaan sopivalta ajatukselta. Positiivisesti voisi ajatella, että tarinankertojat tavoittavat yrittämättäkin jotain ympäristöstään. Negatiivisempi persoona väittäisi, että tarinat vanhenevat ja lakkaavat puhuttelemasta ilman uudelleentulkintoja. Tällä kertaa lasini oli nähtävästi puoliksi täynnä – jonkinlaista mönjää.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Kosmoskynä-lehden numerossa 2-3/2023 Kummien kuvien kolumni -sarjassa.