Muutama pikakuva nyrjähtäneestä modernista – The Secret Cinema ja La cabina

Toisen maailmansodan loppu ja kylmän sodan alkuvaiheet tuottivat Yhdysvaltain populaarikulttuurin raaka-aineeksi uudenlaisen paranoian ja salaliittomytologian. Neuvostoliiton tukemat kommunistit olivat ulkopuolinen vihollinen, jonka kuitenkin pelättiin soluttautuneen maan mediaan, tärkeisiin virka-asemiin ja keskeisiin instituutioihin. Tällaiset pelot huipentuivat 1950-luvulla senaattori McCarthyn ajamiin kommunistivainoihin, ”Red Scareen”, ja siirtyivät sen jälkeen eräänlaiseen (mutta vaikutusvaltaiseen) marginaaliin.

Ajanjakson jälki kollektiiviseen mielikuvitukseen oli kuitenkin pysyvä ja johti seuraavina vuosikymmeninä erikoisiin kehityssuuntiin niin Jenkeissä kuin sen laajemmassa kulttuuripiirissä. Luova ja joustava ihmismieli löysi vihollisen aina vain lähempää, yhteiskunta oli teknologisessa kehityksessään itsetuhon tiellä ja kaikki ”oma” asettui yhä useammin epäilyksenalaiseksi. Vuonna 2024… noh, sama meno jatkuu virkeänä.

Tämä on osa ilmiötä jota nimitän fiktiosta puhuessani nyrjähtäneeksi moderniksi. Blogi tulee käsittelemään toistuvasti paranoian, maailmanlopun, todellisuuden sirpaloitumisen ynnä muiden hilpeiden aiheiden (elo)kuvauksia. Ne paljastavat termistä lisää, joten jätän pohjustuksen lyhyeksi: todettakoon vain, että käsite on leikillinen versio sosiologi Zygmunt Baumanin termistä ”notkea moderni”. Baumanille notkeus merkitsi sitä, että varsinkin 1900-luvun jälkipuoliskolla uusi aika ihanteineen oli muuttumassa entistä moninaisemmaksi, itsetietoisemmaksi, yksilökeskeisemmäksi ja aina jotenkin ”uudelleenneuvoteltavaksi”. Hän näki sen ”nestemäisenä” olemisena, jossa kaikki virtaa pysähtymättä paikoilleen.

Oma väännökseni ei ole pelkkä vitsi mutta ei tutkimuskäsitekään. Nyrjähtänyt moderni keskittyy samaan muutokseen, joista Bauman puhui, mutta ei kuulu osaksi sosiologista keskustelua tai mitään virallisempaa teoretisointia. Kuvaan sillä Baumanin tapaan vänkyrään kääntyvää ja itseään tutkiskelevaa kulttuuria, mutta ”nyrjähtäminen” viittaa erityisesti siihen, että jokin maailmassa on (esimerkiksi elokuvantekijöiden mielestä) mennyt pysyvästi sijoiltaan, kääntynyt kohti asentoa joka ei ole terveellinen tai toivottava – joka vaivaa, jota katsoessa tulee paha olo.

Pessimistisen viihteen massatuotantoon vaikuttivat yllä mainitun lisäksi varsinkin 1970-luvun poliittiset kriisit, median vaikutusvallan kasvu sekä teknologian (varsinkin valvonta-sellaisen) kehitys. Vaikken itse suhtaudu asioihin yhtä synkästi kuin monet käsiteltävät teokset, nyrjähtänyttä modernia kuvaava fiktio kiehtoo loputtomasti.

Todellisuuden outoutuminen jatkuu tasaista tahtia kirjoitushetkelläkin, ja nyrjähtänyttä modernia ilmennetään elokuvissa nykyäänkin. Sitä kuvaavat tarinat ovat toki melko erilaisia kuin 50 vuotta sitten. Mutta vierailu näiden juonteiden alkulähteillä on aina valaisevaa. Tänään lyhyet esittelyt kahdesta lyhyestä zeitgeistin ilmentäjästä.

”Kaikki katsomaan Janen syöksykierrettä!” – The Secret Cinema (1967)

Monipuolinen elokuvantekijä Paul Bartel (mm. Death Race 2000 ja Eating Raoul -ohjaaja) käsikirjoitti ja ohjasi uransa aluksi 60-luvun kuhinaan sopivan vainoharhakumman, joka tutkii etujoukossa – jos ei varmastikaan ensimmäisenä – elokuvaamisen ja sen lainalaisuuksien tunkeutumista tavisten arkeen. The Secret Cinema on metateos elämän kiihtyvästä tallentumisesta, tarinoitumisesta ja viihteellistymisestä.

Lyhärissä Amy Vanen esittämä Jane kohtaa sarjan vastoinkäymisiä, joiden syyksi paljastuu se, että hänen elämäänsä kuvataan ja esitetään menestyksekkäänä elokuvasarjana. The Truman Show’n kaltaista loogista selitystä tälle tilanteelle ei saada, vaikka omahyväinen poikaystävä osoittautuukin (erääksi mahdolliseksi) ohjaajaksi. Selitykset ovat epäselviä, kokonaiskuva lähinnä painajaismainen.

The Secret Cinemassa ei ole tärkeää ”miksi”. Mutta ainakin elämä keskiluokkaisena toimistotyöläisnaisena, jonka itsetunto on matala ja jota pomo häiritsee seksuaalisesti, on tarina joka kerää yleisöä saleihin. Yksilön traumaattisista kokemuksista tulee ”käyttökelpoista materiaalia”, kun ne siirtyvät kameran kautta valkokankaalle. Aito hätähuuto muuttuu kauhuelokuvista tutuksi scream queen -kuvaksi. Kaikenlainen empatia näyttäisi siis katoavan osana prosessia. Massaviihde ei voi olla viatonta.

Näkemykseen vaikuttaisi kuuluvan ajatus siitä, että tarinankerronta etäännyttää väkisin. Jane tajuaa koko lähipiirinsä äitiä myöten seuraavan syöksykierrettä mieluummin armottoman viihdekäyttäjän roolissa kuin ”samalla tasolla” elävänä oikeana ihmisenä. Hän itse taas ei pääse ikinä seuraamaan elämäänsä turvallisesti ulkopuolelta vaan jumiutuu ”salaisen teatterin” ovien ulkopuolelle, kun näytös on käynnissä.

Painajaisen taustalla on jokseenkin miehinen järjestelmä, vaikka sen luomiseen osallistuvat Janen elämän naisetkin. Poikaystävä, joka jättää Janen elokuvien vuoksi, on eräs näistä, ja sikamainen pomo toinen. Vaikutusvaltaisin elokuvaaja on kuitenkin Janen mielenterveydestä vastaava mieslääkäri – arvostettu ammattilainen, jolla on yhteiskunnassa kirjaimellisesti valta ”ohjata” ihmisten toimintaa tiettyyn suuntaan. Mutta tässä elokuvassa tervehtyminen ei ole päämäärä, koska ihmiskeho on ensisijaisesti draaman väline.

The Secret Cinema ilmestyi sattumalta mutta loogisesti samana vuonna kuin Guy Debordin vastaavia teemoja käsittelevä kirja Spektaakkelin yhteiskunta. Bartel vaikuttaisi olevan huolissaan maailmasta, jossa keksittyjen ja dramaattisten tarinoiden logiikka alkaa käsikirjoittaa arkea dramaattiseksi ja samalla etäiseksi. Silti hänkin alkoi elokuvata.

Eikä Janen elämää häiritsevää kameraa näy suurimmaksi osaksi missään, koska se on sama, jonka läpi me katsomme Janea. Elokuvan pääasiallisessa ”secret cinemassa” tarinan sisäiset hahmot siis nauravat Janen elämän mukakoomillisille käänteille. Toisen tason ”secret cinema” taas on se, missä The Secret Cineman katsojat nauttivat kauhutarinasta virne naamalla. Eri genre, samat etääntymiset?

Ansa keskellä kaupunkia – La cabina (The Telephone Box, 1972)

Jos The Secret Cinema on esi-Truman Show ilman loogista selitystä, niin espanjalainen La cabina on esi-Phone Booth ilman loogista selitystä. Colin Farrell jäi vuonna 2002 jumiin puhelinkoppiin psykopaatin tähdätessä häntä tarkkuuskiväärillä. Mutta miksi Antonio Merceron elokuvassa perheenisä ei pääse pois puhelinkopista? Sitä ei voi ymmärtää, koska taustalla on paljon yhtä pahantahtoista ihmistä hirveämpi järjestelmä.

Tarina on simppelin surrealistinen: mies menee punaiseen puhelinkoppiin, jonka ovi sulkeutuu eikä enää avaudu. Lähistöltä saapuu väkeä pällistelemään. Kanssaihmiset yrittävät auttaa, mutta turhaan. Sitten tulevat poliisit, joista ei myöskään ole hyötyä. Lopulta ilmestyy rekka ja nippu miehiä, jotka ilmeisesti ovat vastuussa puhelinkopin asentamisesta. He vievät kopin ja miehen mukanaan tuntemattomaksi jäävään instituuttiin. Loppu on paljon häiritsevämpi kuin mitä vaikka Buñuel olisi ikinä kirjoittanut.

Kiehtovaa La cabinassa on esimerkiksi se, että oven sulkeuduttua myös katsoja menettää kuuloyhteyden päähenkilöön. Hänen äänensä jää tyystin kopin vangiksi – voimme vain katsoa kykenemättä puuttumaan peliin. Kuinka katsoja voisikaan auttaa kauhuelokuvan hahmoja? Mutta yhtälailla myös elokuvan poliisit, pelastushenkilökunta ja ohikulkevat kaupunkilaiset jäävät avuttomiksi sivustaseuraajiksi.

Mutta mieshän on puhelinkopissa. Puhelin on väline tavoittaa ihmisiä suurten etäisyyksien yli, eikö niin? Ei, La cabinassa se on vain ansa, joka mykistää uhrinsa ja irrottaa tämän yhteiskunnasta, eikä ansan rakentajalla vaikuta olevan mitään mielekästä motivaatiota toimilleen. Ehkä ”instituutissa” on jopa unohdettu alkuperäiset tavoitteet, ja koko järjestelmä toimii enää jonkin okkultistisen algoritmin perusteella. Sosiaalisen median vertauskuva surrealistisesti edellä aikaansa!

The Secret Cinemassa painajainen näytellään pitkälti yhden ihmisen, Janen, kehon kautta, vaikka siinä hallitsevat ulkopuoliset voimat. La cabinassa ei ole taas mitään keinoa kurkottaa päähenkilön pään sisään – miehessä ei ole mitään yksilöllistä. Elokuva on lopulta perin yhteisöllinen painajainen. Puhelinkopin vanki on selvästi yksi meistä, ja yhteisön kyvyttömyys antaa tarinalle oman synkän silauksensa. Sivustakatsojalle tilanne on kurja. Mutta ethän se onneksi ole sentään sinä kopissa, vai mitä? Vai mitä?

Kirjoitus ilmestyi sivuille jo vuonna 2022, mutta aloittaessani nyt blogin uudelleen ja paremmin olen päivittänyt tämänkin nykyhetkeen.