2024: Ensimmäisen vuodenpuolikkaan parhaita
Ensimmäinen puoli tätä vuotta hujahti monenlaisten (muiden) kirjoitustöiden parissa, mutta koostui myös 159 elokuvasta. Esittelen näistä kymmenen suosikkiani alla. Ainoa TOP10-ehto on se, että elokuvan pitää olla ensimmäistä kertaa tänä vuonna näkemäni.
#10: Hasta el viento tiene miedo (Even the Wind Is Afraid, 1968)
Meksikolainen goottikauhu WHS Teatteri Unionilla yllätti erittäin positiivisesti. Sinänsä kummittelun motiivit eivät ole omaperäiset, saati sitten tyttöjen sisäoppilaitoksen miltei karikatyyrisen ilkeä pääleidi. Mutta elokuva lunastaa nimensä asettamat odotukset yhdistämällä synkät yöt, tuulen läsnäolon ja vaiettujen salaisuuksien painon: lopputulos on totisen tunnelmallinen ja temaattisesti eheä kokonaisuus. Kierrokset kasvavat ja aika on kostonhimoinen kehä – kuin kaulan ympärille asettuva hirttoköysi. Historia odottaa tilaisuutta palata, eivätkä teot lakkaa ikinä tapahtumasta.
#9: Mirch Masala (1987)
Myös Ketan Mehtan väkevän feministisessä sortodraamassa on lähes koomisen ilkeä paha subedar-upseeri, mutta intialaiselokuva rakentuukin ennen kaikkea ajatusleikiksi miesten hallitseman yhteiskunnan vallankäytöstä ja sen purkautumisesta. Säilyykö patriarkaatti eheänä selvästi väärän ja mielivaltaisen toiminnan edessä? Intensiteetti kasvaa kohtaus kohtaukselta, ihmiskohtalot törmäävät kivuliaasti ja loppu saa pidättämään henkeä. Teos on visuaalisesti lumoava sekä erittäin hallittujen kameran liikkeiden että upean chilinpunaisen värimaailman ansiosta. Sen hidastukset ja pyörivät kamerat ovat poikkeuksellisia ja mieleen jääviä, sen sankarit elämää suurempia eläväisiä.
#8: C’eravamo tanto amati (We All Loved Each Other So Much, 1974)
Kolmen entisen – ja hyvin erilaisen – partisaanin kautta kerrottu kehityskertomus toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta tuoksuu haikeudelta. Se väistää maan elokuvadraamoille tyypilliset liialliset sentimentaalisuudet ja onnistuu siksi niin hyvin juuri tunnepuolella. Palkitsevat sulkeumat, pienet ajautumiset arkirealismin ulkopuolelle ja rakkaiksi kasvavat epätäydelliset hahmot painuvat mieleen. Ettore Scola on jäänyt itselleni melko vieraaksi ohjaajaksi. Asiaan täytyy puuttua.
#7: Януари (January, 2021)
Mainstream-yleisön viihdyttämistä kaihtava bulgarialainen kauhu vyöryttää ruudulle mitä erinäisimpiä selityksiä sen keskeiseen mysteeriin, eikä luultavasti yksikään näistä vastaa todellisuutta. Talvisen metsän keskellä tönöttävälle tutkimusasemalle jumittuneet miehet odottavat kaveriaan palaavaksi mutta saavat sen sijaan useita hämmentäviä vieraita. Hahmot yrittävät jokainen ennen pitkää paeta korvesta mutta katoavat yksi kerrallaan jättäen jälkeensä vain täytettyjä susia. Mukana menossa on myös muun muassa juoppo korppi ja gangsterimainen munkki. Absurdi skenaario ei ikinä tunnu niin huvittavalta kuin tämä kuvaus, pikemminkin se henkii syvällistä vääryyttä. Alun kiistattomasta beckettiläisestä Huomenna hän tulee -skenaariosta siirrytään folk-kauhun kautta mitä ilmeisimmin Hohto-elokuvan Overlook-hotelliin. Vai onko tämä bulgarialainen The Thing? Vai Béla Tarr -pastissi? Vai…? Ei, ainoastaan Andrei Paynovin January. Elokuva on valitettavasti kirjaimellisesti vaikea saavuttaa ainakin tällä hetkellä.
#6: Gruppo di Famiglia in un Interno (Conversation Piece, 1974)
Luchino Viscontin vimmaisesti eskaloituvan luokkadraaman voisi luokitella mitä hupsuimmaksi home invasion -elokuvaksi. Kauhu on korvattu miltei-todellisella romantiikalla ja hapokkaalla huumorilla. Tarina kertoo syrjäytyneen professorin kodin ja arjen haltuunsa ottavasta perheestä, jonka moninaiset juonet ja suhteet vetävät myös professorin osaksi elämää, jota tämä ei tahtonut. Elokuva joka ei ole ikinä täysin uskottava mutta sitäkin herkullisempi epäuskottavuudessaan. Vahva suoritus koko kaartilta, mutta varsinkin Burt Lancasterilta.
#5: Edogawa Rampo Zenshū: Kyoufu Kikei Ningen (Horrors of Malformed Men, 1969)
Kärkikymmenikön hämärin elokuva on (toisen japanilaistarjokkaan kanssa kilpaillen) Edogawa Rampon pirullisiin psykoseksuaalisiin romaaneihin pohjaava kertomus kuolleen miehen roolin ottavasta Hirosukesta (Teruo Yoshida), joka pakoilee poliiseja ja etsii menneisyyttään. Ajauduttuaan moniin kyseenalaisiin ihmiskohtaamisiin Hirosuke löytää totuuden saarelta, jossa suoritetaan äärimmäisiä ihmiskokeita. Psykedeeliset esitykset ja perverssit halut ottavat vallan elokuvasta ja sen hahmoista, hulluus sakenee ja ennen pitkää jokainen kohtaa hallitsemattomien kehityskulkujen päätepisteet. Loppu saa repeilemään hyvällä tavalla. Kaikki mitä tripiltä kaipaan.
#4: The Telephone Book (1971)
Lyhyen kuvauksen perusteella Nelson Lyonin ainoan elokuvan voisi lukea 70-luvun höpsöihin pehmopornahtaviin UG-elokuviin: Nuori nainen saa läähätyspuhelun, jonka soittajan ääneen hän retkahtaa täydellisesti. Ainoa vaihtoehto on siis käydä läpi sarja miehiä tuota Herra Oikeaa etsien. Mutta vaikka The Telephone Book on vähän tuhma, se on ennen kaikkea pirteää, hulvatonta ja kokeellisuudessaan ihastuttavaa esimakua myöhemmistä postmoderneista genre-elokuvista. Ei mitään raskasta teoretisointia tai trenssitakkiviihdykettä vaan luovaa ja omaehtoista populaarikulttuurin hölmöyksillä ratsastamista!
#3: The Lost Weekend (1945)
Kino Reginassa esitetty Billy Wilderin kuvaus juopon kirjoittajan viikonloppuputkesta ei lätki pöytään halpoja moralisoivia kortteja tai vedä hommaa läskiksi. Kuvat huokuvat vapinaa, sydämentykytystä, mielen ylle laskeutunutta pysyvää usvaa ja itsetuhoisia ajatuskuiluja. Raastavia alkoholismikuvauksia on tehty tämän jälkeenkin ties kuinka monta, mutta The Lost Weekendin äärimmäisyys on ajalleen yllättävääkin. Onko tämä edes valistuselokuva? Armottoman kyllästämisen jälkeen onnelliseen loppuun on vaarallista uskoa.
#2: Identikit (1974)
Elizabeth Taylorin sekoilu Roomassa ei ole narratiivisesti huippuunsa viilattu tai muutenkaan tavanomaisen käsikirjoituksen masterclass. Sen sirpaleinen ja yllätyksiä matkan varrelle viljelevä rakenne heijastelee kuitenkin mitä kiehtovimmalla tavalla sinänsä yksioikoista tapahtumasarjaa. Upea kuvaus viekoittelee mukaansa suurkaupungin eri vyöhykkeille kuin turistia konsanaan, mutta mikään lepoloma ei ole kyseessä. Hieman The Lost Weekendin tavoin elokuva ei päästä irti toivottomuuden kierteestä ja ajatuksesta, että kohtalo on kääntänyt kierot silmänsä päähenkilöämme kohti. Mutta tällä tragikoomisella tripillä ei tapahdu mitään ilmeistä. Kaikki jää totuutta oudommaksi. Päähenkilö ei ratkea, todellisuus ratkeaa.
#1: Kapone oi ni naku (Capone Cries a Lot, 1985)
Mestari Seijun Suzuki totesi aikanaan tekevänsä elokuvia, joissa ei ole järkeä ja jotka eivät tuota rahaa (”I make movies that make no sense and make no money”). Talouspuolesta en tiedä, mutta vaikka Capone kuulostaa paperilla aivan miljardin jenin sekasotkulta, lopputulos on yllättävän eheä ja viime kädessä hyvin merkityksellinen kannanotto. Omalaatuisuuksiin Suzuki toki sortuu jopa japanilaisella mittakaavalla katsottuna paljon. Tempoilevan juonen selittäminen onkin hieman tuhoon tuomittu yritys: kyse on joka tapauksessa Yhdysvaltoihin 1920-luvulla matkustavista kansanmuusikosta ja tämän vaimosta, jotka joutuvat ennen pitkää tekemisiin itse gangsteripäällikön kanssa. Ksenofobia, perinteiden paino ja päälle hyökyvä moderniteetti tulevat käsitellyksi omaperäisistä kulmista tässä värikkäässä, parituntisessa vuoristoradassa. Komedia ja tragedia sekoittuvat tavalla, jossa on jotain perin härskiä. Loppu on kaikessa kapinallisuudessaan voitonriemuinen. Itse elokuva taas rikollisen huonosti saatavilla.
KUNNIAMAININTA Mad Max: Fury Road
Aivan pätevän Furiosan pakokaasuissa piti palata uudestaan 2000-luvun keskeisimpään isoon toimintaelokuvaan. Tällä kertaa Fury Roadia katsoessani ymmärsin, etten ole tämän ensi kertaa nähtyäni oikeastaan enää muita isoja toimintaelokuvia kaivannutkaan. Kyllä, tämä riittää yhä.
Kärkilista koostuu seuraavista maista:
Italia (3)
Japani (2)
USA (2)
Bulgaria (1)
Intia (1)
Meksiko (1)
Ja seuraavista vuosikymmenistä:
1970-luku (4, joista peräti kolme vuodelta 74)
1960-luku (2)
1980-luku (2)
1940-luku (1)
2020-luku (1)
Artikkelin kuvat: Capone Cries a Lot, Mirch Masala, January & Horrors of Malformed Men
