Eläimiä ihmisinä – kun luontokauhu palaa kotiin

Millaista käytöstä odotamme eläimiltä, ja kuinka paljon uskomme niiden sisäiseen elämään? Entä mikä meistä todella on inhimillistä, ihmiselle tyypillistä toimintaa? Vastaus näihin kysymyksiin löytyy yleensä vahingossa silloin, kun eksytään Outoon laaksoon, jossa eläin jakaa sekä ihmisen että eläimen ominaisuuksia.

Parhaat demonstraatiot löytyvät alelaarien syvyyksistä. Kummallisia eläimiä löytyy muun muassa vuonna 1972 julkaistusta yhdysvaltalaisesta B-kauhuelokuvasta Frogs (ohj. George McCowan). Ihmishahmojen harmiksi nämä eläimet astuvat väkivallan tielle – ja tekevät sen meidän laillamme.

Elokuvat, joissa petoeläin tai lauma sellaisia uhkaa ihmishahmoja, olivat jo vakiintunut alagenre Frogsin loikkiessa paikalle. Lajityypin kulta-aika oli edessäpäin, koska Tappajahai (1975) piileskeli vielä merten syvyyksissä, mutta esimerkiksi King Kong mellasti New Yorkissa jo 1930-luvulla ja Hitchcockin Linnut popularisoivat ”luontokauhun” vuonna 1963 merenrantakylän asukkaita terrorisoidessaan. Frogs noudattaa tunnetumpien edeltäjiensä kaavoja, mutta jokin sen kuvaamissa tapahtumissa tuntuu väärältä.

 

Miksi sammakko murhaa?

Yhdysvaltain Syvän etelän rämeille sijoittuvassa Frogsissa komea kartano joutuu läheisellä suolla asuvien olentojen hyökkäyksen kohteeksi. Ihmisiä vastaan käyvät niin liskot kuin käärmeet, mutta hyökkäystä vaikuttavat johtavan sammakot. Eläimet järjestävät ansoja ja väijytyksiä, etenevät rintamana sekä käyttävät strategisia heikkouksia hyväkseen. Operaatio on hämmentävän hyvin organisoitu, suorastaan sotilasmanööverin kaltainen.

Epävarmaksi selitykseksi tarjotaan se, että kartanossa patriarkkansa syntymäpäivää juhliva rikas perhe on syytänyt saasteita omistamalleen suoalueelle. Elokuvan päätös kuitenkin implikoi, että vastaava hyökkäys on käynnistynyt muuallakin: luonto on järjestäytynyt.

Tämä toiminta hankaa vastoin tyypillistä luontokauhun logiikkaa, jossa epäuskottavinkin elokuva yleensä tarjoaa eläimille eläimellisiä syitä listiä ihmisiä. Pedot raatelevat alueelleen tunkeutuvia tai varjelevat poikasiaan, ja lihansyöjät metsästävät lihaa. Scifimpään siirryttäessä jättimuurahaiset ja vastaavat toimivat niin ikään vaistojensa varassa, eikä tarkempia selityksiä kaivata. Myyttisetkin pedot suunnitellaan usein oikeiden pohjalta.

Frogsissa taas viitataan ehkä tahattomasti kohti jotain hämärämpää: että eläimet suolla ovat heijastus järjestäytyneestä ihmisyhteisöstä, ja että niiden ajattelu on kaikkea muuta kuin mekaanista tai vaistonvaraista. Ne pystyvät organisoituun toimintaan, taktikointiin ja ylilajiseen yhteistyöhön. Ne tajuavat mitä ihmiset tekevät, miten ihmisiä vastaan voi taistella ja miten ihmiset voi voittaa. Katsojan on vaikea perustella itselleen mitään muutakaan.

Toisaalta Frogs ei mene tarpeeksi pitkälle. Kun spekulatiivisessa fiktiossa eläimille suodaan ihmisten piirteitä ja toiminnallisuutta, näitä pyritään alleviivaamaan muodonmuutoksin, poikkeavin mittasuhtein (esimerkiksi massiivisella koolla kuten King Kongissa) tai vaikkapa suoraan niin, että eläimet laitetaan puhumaan (esimerkiksi kansantarinoissa). Mutta mikään näistä metodeista ei päde Frogsin kohdalla. Sammakot, liskot ja käärmeet ovat tuikitavallisia luontokappaleita ilman erikoisefektin häivääkään. Spekulatiivisuuden merkkejä on rajatusti – tyypilliset eläimet nyt vain käyttäytyvät tyypillisten ihmisten tavoin. Näin Frogs asettuu siihen välitilaan, jossa kumma kukoistaa.

 

Lentäviä ja uivia rikollisia

Lähin vertauskohta sodankäyntiä muistuttavalle toiminnalle löytyy Linnuista, jota Frogs luultavasti idealtaan imitoi. Lintujen väkivalta järkyttää samalla tavoin oletettua järjestystä. Kauhu syntyy siitä, että luonto, jonka pitäisi olla hajanainen ja simppeli, ihmiselle alisteinen ympäristö, osoittautuukin aktiiviseksi toimijaksi. Hitchcockin siivekkäät toimivat silti lajityypillisin tavoin, minkä ohella lintujen hyökkäys on helpompi tulkita esimerkiksi päänsisäisten uhkien manifestaatioksi tai luonnon vaarallisuuden vertauskuvaksi. Frogsia on vaikea lukea psykologisen tai taiteellisen kerronnan värittämän teoksena.

Frogsin tyyliä henkii niin ikään Tappajahain neljäs ja pahamaineisin osa Jaws: The Revenge (1987), jossa hai näyttäytyy muuten perin tavanomaisena, mutta syystä tai toisesta se on muodostanut telepaattisen yhteyden elokuvan naispäähenkilöön. Lisäksi hain henkilökohtaiseen agendaan kuuluu naisen elämän pilaaminen siinä määrin, että se seuraa tätä ympäri maapalloa ja metsästää pakkomielteisesti tämän perheenjäseniä.

Kokaiininpöllyisellä kasarilla ratkaisu ei varmaan tuntunut tuottajien mielestä järin erikoiselta. Mutta katsojan näkökulmasta Jaws: The Revenge vajoaa samaan Outoon laaksoon kuin Frogs (joka on viihdyttävämpi teos). Nyt kyse tosin ei ole eläinyhteisöstä vaan -yksilöstä. Ensimmäisen Tappajahain näennäinen realismi on hävitetty, ja haista on tehty oikeastaan haipukuinen sekä selvästi psykopaattinen ihminen, Sharkman. Tämän seurauksena luonnossa ei pilkahda enää minkäänlainen vieraus ja arvaamattomuus. Sieltä löytyy vain lisää meitä.

Tällaiset eläimet ovat oikeastaan oman yhteiskuntamme mittapuulla lähinnä rikollisia. Niille voi kuvitella moraalin ja moraalittomuuden.

 

Samaistumista hyvässä ja pahassa

Mainituissa kauhuelokuvissa eläin astuu ihmisen piirtämän rajan yli ja alkaa muistuttaa armeijan yksikköä, kapinallista ryhmittymää tai slasher-elokuvien sarjamurhaajaa. Tapauksiin sisältyy kirjoittajille opetuksia eläinten inhimillistämisen vaaroista ja mahdollisuuksista.

Linnut tyytyy pieniin rajarikkomuksiin, minkä takia se säilyttää tehonsa ja vakavuutensa. Kun rajaa ihmisen ja eläimen toiminnan suhteen hämärretään enemmän ja todennäköisesti vahingossa, tunnelmasta saa helposti tehtyä oudompaa. Siinä missä neljäs Tappajahai-elokuva tuntuu käsittämättömän nololta, Frogs jää kutkuttamaan.

Jaws: The Revengen käsikirjoituksen yllä leijuu epätoivo: mitä me vielä keksisimme tehdäksemme haista kiinnostavan uhan? Hyvä kauhuhan pyrkii hävittämään turvallisuuden tunteen, ja tämänkin elokuvan on kai tarkoitus viestittää, että turvapaikkoja on entistä vähemmän. Samalla kuitenkin se, mikä olisi voinut pelottaa, muuttuu tutuksi ja laimeaksi. Tyypillisessä jatko-osahengessä oliosta tulee fanituote, jonka ei tarvitse noudattaa sääntöjä. Se laitetaan toimimaan kuin geneerinen ”pahis” välittämättä siitä, että tällainen pahislogiikka on eläinmaailmassa vierasta. Langat, joilla ihmiskäsikirjoittaja hirviötä tanssittaa, näkyvät liian hyvin yleisölle.

Frogsissa tunnelma on toinen. Suon eläimet eivät oikeastaan missään välissä vaikuta pahoilta vaikka ovatkin uhka ihmisille. Mykkien ja tunteettomien otusten toiminta ekologisen katastrofin äärellä alkaa vaikuttaa jopa ymmärrettävältä – empatian herääminen on inhimillistämisen positiivinen kääntöpuoli. Kauhua tämäkään elokuva ei herätä, vain muutamia naurunpyrskähdyksiä, mutta ainakin eläimet ovat säännönmukaisia, ja hetkittäin koko ”ihminen vastaan luonto” -asetelma unohtuu. Kun gekot tönivät kasvihuoneessa ”Myrkky”-tekstillä varustetut purkit uhrinsa niskaan, tulee oudon lämmin tunne: oi, kun ovat kekseliäitä pikkuisia!

 

Kenet päästämme kotiimme?

Edellä esitellyistä syistä johtuen Frogs ei tahdo edes jäädä mieleen kauhuelokuvana. Koska eläimiä ei ole ”kammotettu” tarpeeksi, ja koska niiden toimia alkaa ymmärtää, elokuva rinnastuu enemmän tyypillisiin söpöeläinkomedioihin – sellaisiin, joissa milloin mikäkin kissa tai koira kirjoitetaan ”yhdeksi meistä”. Jostain syystä tämä genre ei herätä hurjasti kummastusta, vaikka esimerkiksi Beethoven (1992) olisi mielestäni syytä laskea kauhuksi. Kotiimme asetetut eläimet nyt vain muutenkin tuppaavat muuttumaan perheenjäseniksi, minkä Hollywood-fiktio sitten vie äärimmilleen.

Vaan Frogsissa sammakot, käärmeet ja liskot tulevatkin kotiin vaatimaan takaisin sitä, minkä ovat menettäneet, ja ratkaisevat ongelman väkivallalla. Onko se jo liian inhimillistä?

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Kosmoskynä-lehden numerossa 1/2022 Kummien kuvien kolumni -sarjassa.