Keisari ja avaruusalus – muuttuvia maailmoja ja totuuksia

Kun genret keskustelevat, ne paljastavat jotain toisistaan. Tai sitten ne kyseenalaistavat toisensa ja jäävät leijumaan kummaan välitilaan, jossa jokainen maailmanselitys alkaa vaikuttaa yhtä todelliselta. Mielikuvitus rehottaa villeimmillään siellä, missä huomaamatta sisäistetty tieto kyseenalaistuu.

Oppitunnin kiinnostavasta maailmanrakennuksesta tai -purkamisesta tarjoaa Kon Ichikawan Taketori Monogatari (1987, englanniksi Princess from the Moon). Se outouttaa japanilaista folklorea tavalla, joka vaikuttaa ensin ilmeiseltä. Vaan kun asiaa jää miettimään, pää saattaa sotkeutua.

Elokuva pohjautuu iäkkääseen satuun, joka kertoo Kuusta saapuvasta Kaguya-prinsessasta ja tämän kohtaamisesta Japanin keisarin kanssa. Avaruuselementtien vuoksi tarinaa on luonnehdittu jopa esiscifiksi, ja Ichikawa ottaa nämä teoriat mitä kirjaimellisimmin. Elokuvassa prinsessa Kaguya on kosmisessa hätäkapselimunassa paikalle pölähtävä, telekineettisillä kyvyillä varustettu ja lentävällä lautasella poistuva ulkoavaruuden olento.

Princess asettuu visuaalisen ilmeen puolestakin luontevasta aikansa avaruusolentobuumiin – siihen, jota kiihottivat varsinkin Kolmannen asteen yhteys (1977) ja E.T. (1982). Lasersäteet ja valoa nopeampi matkustaminen olivat tässä vaiheessa katsojille jo tuttua huttua. Tällä kertaa intergalaktiset vierailijat laskeutuvat kuitenkin esimoderniin Japaniin.

Maailmat laajenevat

Yksinkertainen tulkinta Ichikawan Princessistä huomioisi vain sen, kuinka tunnetulle ja rakkaalle sadulle on annettu tieteisfiktion selitys. Sellainen puuttuu esimerkiksi Studio Ghiblin vuoden 2013 animoidusta versiosta. On myös helppo veikata, että ufoilut ovat olleet kaupallisesti järkevä liike 1980-luvulla. Mutta viime kädessä tapaus on mutkikkaampi ja herkullisempi pureskeltava.

Älyllisen elämän saapuminen ulkoavaruudesta kuvaa yleisesti ottaen sitä, miten hahmotamme maailman nyt. Avaruusolennot ovat kumma, joka tunkeutuu tavalliseen – kumma merkitsee sitä, mitä emme vielä hyväksy osaksi todellisuutta. Kolmannen asteen yhteydessä ja E.T:ssä ihmisten kohtaamiset Maan ulkopuolisen älyn kanssa käynnistyvät oman näkökulmamme mukaan realistisina. Yliluonnollisena pidetty toimija muuttaa perustavanlaatuisesti sitä, mikä tarinassa mahtuu niin kutsutun reaalin puitteisiin. Toisin sanoen tarinoissa käsitys maailmasta laajenee. Hahmoilla, varsinkin tieteentekijöillä, kestää aikansa hyväksyä muuttuneet tosiasiat.

Princessin todellisuus poikkeaa näistä tapauksista sijoittuessaan Japaniin, joka on jo lähtökohtaisesti myyttinen. Siellä yliluonnollinen määrittyy toisin kuin meillä, ja niin myös reaali. Siinä missä moderni tiede asetetaan usein kamppailemaan järjenvastaisuuden kanssa, Ichikawan elokuvan fantasiamaailmassa taikuus pystyy selittämään ensikohtaamisen UFOjen kanssa miltei vaivatta. Järjenvastaisuus lievenee.

Elokuvan alussa tyttärensä menettäneet vanhemmat hyväksyvät välittömästä tämän uudelleensyntyneen astraalimunasta. Tyttären kosijat eivät liiemmin hätkähdä joutuessaan lohikäärmejahtiin. Kaikkialla läsnä olevat henget ovat valmiiksi kykeneviä sanattomaan viestintään. Ihmishahmoille itsestään selvä myyttinen maailmankuva tekee siis tarinan fantastisista elementeistä uskottavampia heille kuin meille. Tietenkin muodonmuutokset ovat arkipäivää!

Kun kuitenkin ennen pitkää science fiction -juoni lentävine lautasineen saa elokuvassa ensisijaisen roolin, Princessin hahmojen on vaikea niellä sitä – tai ainakin vaikeampi kuin meidän! Olemmehan omaksuneet jatkuvan populaarikulttuurikyllästyksen kautta UFOihin liittyvät teemat ja sisällöt mallikkaasti ja siksi jo elokuvan alkumetreiltä lähtien valmiita hyväksymään ne. Tietenkin prinsessa Kaguya on avaruudesta eikä kenenkään uudelleensyntynyt tytär!

Samalla elokuvan todellisuuskäsitys laajenee. Se vain tapahtuu eri tavalla kuin silloin, kun oma totemme kohtaa kumman. Tässä tarinassa maailma pystyy sisältämään sekä henget että ekstraterrestriaalit. Genret vääntyvät toistensa sisään kuin jin-jang tai kerälle kuin DNA-rihma konsanaan. Avaruusscifi ei selitä merellä elävien lohikäärmeiden olemassaoloa. Kansantaru ei selitä avaruusalusten olemassaoloa. Princessistä yksinkertaisesti löytyy molempia, mutta maailmaa eri tavalla käsittelevien genrejen välillä on pysyvä jännite, joka ilmaistaan hyvin sen hahmojen kautta.

Keisarillinen paradoksi

Fantasiamaailman asukkaat eivät siis pysty hyväksymään UFOjen huipputeknologiaa, koska se ei mahdu heidän maailmankuvaansa toisin kuin yōkait ja muut henkiolennot. Ylipäätään ajatus elämästä avaruudessa kuvataan heille poikkeuksellisena. ”Kuinka erikoista”, sanovat viimein esimodernin ajan kansalaiset, joille telekineettiset voimat ja muodonmuutokset eivät olleet oletusarvoisesti lainkaan erikoisia niin kauan kuin ne kumpusivat Maasta ja Maan myyteistä.

Reaali on liukuva skaala. Normaalius ja erikoisuus, sekä sitä kautta spekulatiivisuus itsessään, osoittautuvat kulttuurisidonnaisiksi ja tilapäisiksi. Siten niillä on aina mahdollisuus keikahtaa ympäri. Ja ne keikahtavat.

”Naurettavaa!” huudahtaa elokuvan keisari, oman aikansa jumala maan päällä. ”Ei mikään voi tulla Kuusta!” Näin hän asettuu oikeastaan samaan rooliin kuin Spielbergin elokuvien tieteentekijät, jotka kriisiytyvät joutuessaan uuden, epäuskottavan tiedon eteen – ja joutuvat ennen pitkää pistämään maailmankuvansa remonttiin. Princessin tapauksessa kamppailua todellisuuden luonteesta tosin käyvät kaksi erilaista kuvitteellista maailmaa.

Lopulta avaruusalus saapuu viemään Kaguyan pois. Sen kimaltavia valonsäteitä ja jättimäistä leijuvaa massaa ihmettelevä keisari hyväksyy totuuden ja toteaa: ”Ihmisten on opittava, että on olemassa muutakin kuin vain heidän mielikuvituksensa.” Niinpä. Mutta ajatus on kiehtova tullakseen hahmolta, joka asuttaa itse myyttistä maailmaa. Hän on fantasiahahmo, joka alkaa epäillä oman todellisuutensa perimmäisiä lakeja. Oikeastaan tämä utelias epävarmuus ja ”mielikuvituksen” hylkääminen empiiristen havaintojen tieltä viittaa siihen, että keisari on omaksumassa tieteellisen maailmankuvan. Hänet tosin ajaa sille polulle kohtaaminen toisenlaisen spekulatiivisuuden kanssa!

On olemassa muutakin…

Princess of the Moonin sijoittaminen esimoderniin, myyttisten voimien hallitsemaan Japaniin on siis monin paikoin kiinnostava ratkaisu. Spekulatiivisen fiktion kirjoittajalle se osoittaa, että lajityyppien törmäyttäminen voi tuottaa teräviä havaintoja siitä, mitä lähtöoletuksia genret kantavat. Lisäksi se alleviivaa, että todellisten ihmisten lailla myös fiktiiviset hahmot toimivat niiden tietojen ja uskomusten raameissa, joita he ovat ympäristöstään omaksuneet. Kirjoittaja voi monenlaisilla asetelmilla ravisuttaa näitä – sekä lukijan odotuksia siinä samassa.

Puhtaassa fantasiassa ja puhtaassa scifissä valetaan yleensä tukevat perustukset sille, mitä niiden maailmassa pidetään ”totena”. Örkit eivät pysähdy miettimään, onko velhoilla oikeasti voimia. Kaikenlaisia perustuksia vavahduttava kumma vaikuttaisi nykyään olevan suositumpaa. Todennäköisesti tyypillisimmässä skenaariossa tällainen kumma syntyy silloin, kun meidän reaalitodellisuuteemme tunkeutuu jokin spekulatiivinen elementti. Mutta kuten Princess of the Moon paljastaa, tällekin löytyy vaihtoehtoja. Rohkeasti kokeilemaan.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Kosmoskynä-lehden numerossa 2/2022 Kummien kuvien kolumni -sarjassa.